Syksy alkoi raskaasti. Rakas anoppini menehtyi syöpään. Halusimme viettää perheeni kanssa viimeisen ajan mahdollisimman paljon hänen kanssaan ja häntä varten. Halusimme antaa hänelle mahdollisimman hyvän viimeisen ajan ja lähdön tuonilmaisiin.

Ja paljossa onnistuimmekin. Vietimme paljon aikaa hänen kanssaan. Emmekä olleet ainoita. Vieraita oli välillä ihan jonoksi asti. Joko mieheni ja minä olimme miltei aina jompikumpi hänen luonaan. Niin monet tärkeät hetket yhdessä sängyllä pötkötellen, välillä itkien kuoleman ja menetyksen väistämättömyyttä, välillä nauraen lasten arkikommelluksia ja omaa höpsöyttämme. Lapset itkivät kukin fammon kainalossa itsekunkin persoonaan ja ikään kuuluvalla tavalla tulevaa menetystä.

Viimeiset viikot tuntuivat maratonilta: ”Tuleeko se kuolema? Eihän nyt vielä? Kunpa jo? Jaksammeko enää vai menemmekö palasiksi? ”. Aika kävi anopin luona eri tavoin kuin aika ulkopuolella. Aika ei tuntunut kiireiseltä. Aikaa tuntui riittävän. Aika ja joka hetki tuntui äärettämän merkitykselliseltä. Olo tuntui rauhalliselta. Sairashuoneen ulkopuolelle normaali arki. Työt puskivat päälle. Rittämätön aika. Kiireinen ja kärsimätön aika ja olo. Itku ja väsymys.

Sitten kuoleman hetki. Hän oli koko yön kotonaan odottanut aamua. Ei varmaan halunnut vaivata meitä kuolemalla kesken yötä ettei kiskoisi meitä ylös sängystä :). Läsnäollessamme hän hiipui pois meidän läheisten rohkaistessa häntä matkaan: ”Nyt saa jo lähteä. Saa luopua. Hyvää matkaa”. Saimme pestä ja laittaa. Valita kauniit vaatteet. Valmistaa läheisten viimeisiä hyvästejä varten. Siivota sairauden pois huoneesta. Nyt kuolemalle tilaa. Lapsetkin pääsivät vielä kotiin hyvästelemään ennen viimeistä noutopalvelua.

En halunnut kirjoittaa kuolemasta. MIelummin muusta. Lopulta huomasin ettei muustakaan syntynyt mitään. Tämä aihe tuntui istuvan kun tulppana pullossa.

Kuolemanläheisyys ei ole vaikeaa, eikä se ole myöskään helppoa. Me ihmiset reagoimme eri tavoin. Me läheiset kamppailimme omien kuolemaan liittyvien kummitustemme kanssa. Suojaudumme itsekullekin tyypillisin tavoin enemmän tai vähemmän ja vaihdellen. Pakenemalla siihen, tähän tai tuohon. Jollekulle kuolema tuntuu kertakaikkiaan ylivoimaiselta ja omat tunteet puskevat niin voimakkaasti esille, että on mahdoton asettaa kuoleva itsen edelle. Omat ratkaisemattomat ristiriidat purkautuvat miltei vääjäämättä esiin menetysten edessä. Kyky kohdata oma haavoittuvuus ja keskeneräisyys joutuu puntariin.

Jotain ehkä kuitenkin opin. Opin, että lähellä kuolemaa on ehkä helpompi kuin kaukana. Lähellä toisen hiipumisen kokee niin konkreettisesti, että luopuminen helpottuu. On mahdollista ja luonnollista päästää toinen menemään. Lähellä myös auttaa toista niin konkreettisesti, että omat tunteet pysyvät ehkä paremmin mittasuhteissa. Rakkaudenpalvelukset ovat parantavia kaikille, niin saajalle kuin antajalle. Surun kanavointi niin auttamiseen kuin tekemiseen on hyvä asia. Liika tunteiden kanssa märehtiminen vie ihmistä itsekeskeisyyttä kohti ja yhteys ihmisten välillä katoaa. Opin, että väsyneenä ja tyhjänä ei ole helppoa tukea toista tarvitsevaa. Toisaalta, kolkuttavalle avataan, apua voi saada vain kääntymällä toisen puoleen yhteyttä hakien. Lapsista opin vielä sen, että he näyttävän kestävän ja oppivan kuolemasta sen verran kuin lähelläolevat aikuiset.

Dialogi anopin kanssa jatkuu. Olen ehtinyt jo monesta asiasta hänen kanssaan käydä vuoropuhelua. Luotan siihen, että keskusteluapua on edelleen tarjolla. Yhteys näyttää pelaavan 🙂

Postscriptum: ymmärrän, että jos kyse olisi nuoresta henkilöstä, kokemukseni olisivat aivan erilaiset ja helppous kaukana.