Välillä hirvittää.
Minulla on erikoispsykologikoulutus, olen kouluttajapätevä psykoterapeutti, lisäkoulutuksia ja pätevyyksiä on moneen lähtöön. Silti tuon tuostakin tulee epäilys, että uskallanko tehdä työtäni kun se ja se koulutus kuitenkin puuttuu.
Tieto lisää tuskaa, mutta niin tekee myös ainakin psykologiammattikunnassa vallitseva täydellisyydentavoittelun henki. Me emme tosiaan säästele itseämme – emmekä kollegaa – vaatimustason vaalimisessa. Palstoilla käytävä keskustelu pelottaa: mitä jos ensi viikolla minä olenkin se epäpätevä jonka edesottamuksia kauhistellaan joukolla.
Ja niin voi ihan hyvin käydä, sillä koska tahansa kuka hyvänsä voi jättää huomaamatta jonkin asiakkaan tilanteessa oleellisen seikan, ja kas: käsissä onkin itsemurhaaja tai koulusurmaaja.
Minusta tämä kuitenkin kertoo kaikkein eniten meidän ammattilaisten kontrolliharhasta. Kuvittelemme, että meidän pitäisi pystyä lähes yli-inhimilliseen havaintotarkkuuteen ja toisen ihmisen ohjailuun (joka ei kuitenkaan saa olla sitä, vaan toisen pitää oivaltaa itse…). Käytännössä kuitenkin se mihin me pystymme, on hyvin rajallista. Koulutetun psykoterapeutinkin osuus terapian vaikuttavuudesta on korkeintaan 30 prosentin luokkaa, ja 40 prosenttia muutoksesta selittyy terapian ulkopuolisilla tekijöillä.
Miksi me siis ruoskimme itseämme?
Eräs viisas nainen sanoi, että maailmassa on vain kolmenlaisia asioita. On minun asioitani, sinun asioitasi ja Jumalan asioita. Minun asiani ovat sellaisia, joihin minä voin vaikuttaa ja joihin minun kuuluu puuttua. Sinun asiasi ovat niitä, joihin joku muu kuin minä voi vaikuttaa ja jotka ovat tämän toisen henkilön vastuulla. Ja sitten on asioita jotka ovat niin isoja ja monimutkaisia, ettei kukaan yksittäinen ihminen tai ryhmä voi näihin vaikuttaa. Nämä ovat Jumalan asioita.
Minulla on siis vastuullani ja vaikutuspiirissäni vain minun asiani. Tätäkö meidän on niin vaikea sietää? Että muut ihmiset tekevät juuri sellaisia hölmöyksiä kuin tekevät, enkä minä useinkaan voi sitä estää, vaikka miten sydäntä särkisi. Ja että maailma kulkee latuaan, vaikka minä kuinka seuraisin uutisia ja tuskailisin.
Luulen että noin 90% syyllisyydentunnostamme ja itse-epäilystämme on turhaa. Ja lisäksi se on vahingollista. Me kerta kaikkiaan halvaannumme osaamattomuuden kuvitelmiimme, niin että emme edes näe mihin kaikkiin hienoihin, hauskoihin, innovatiivisiin ja tulosta tuottaviin asioihin me voisimme kallista, usein vielä itse maksettua koulutustamme käyttää. Perustyönkään taso ei virheiden pelossa ainakaan nouse. Tarkkuus on tietenkin tarpeen, mutta pelko kapeuttaa huomiokykyä ja tappaa luovuuden.
Ja sillä aikaa kun me kouluttaudumme lisää ja lisää, fiksut maallikot kuten insinöörit ja ekonomit painelevat ohitsemme ja tekevät muitta mutkitta terapiaa lähenevää ohjaustyötä, jossa alan koulutuksesta olisi suurta hyötyä. Vieläkö meidän kannattaa odottaa sitä hetkeä että joku antaa sen lopullisen, vapauttavan sertifioinnin?
Kuvitteleeko joku, että se päivä joskus tulee?
Mitä jos vaikka näin kesän kunniaksi siirryttäisiin hetkeksi laatikon ulkopuolelle katselemaan miltä maailma siellä näyttää. Voisiko asioita lähestyä myös vähemmän ryppyotsaisesti? Mitä toisten ihmisten – ja Jumalan – asioita voisinkaan heivata harteiltani?
Ja mitä jos katsottaisiin välillä kollegaakin ystävällisellä silmällä, muistaen millaisten epävarmuustekijöiden ja inhimillisten rajoitteiden puitteissa me kaikki kuitenkin joka päivä teemme työtämme. Miten olisi jopa rippunen kollegiaalista suojaa?
