IMG_3770

Meillä kaikilla auttamisammattiin päätyneillä on varmaan ainakin yksi yhteinen lähtökohta: halu olla jollain tavalla avuksi tai hyödyksi toiselle ihmiselle. Usein me pystymmekin siihen. Tieto, taito ja kohtaamisen kyvyt kantavat pitkälle.

Silti aivan jokaisella auttajalla on myös riittämiin kokemuksia tilanteista, jolloin ei ole pystynyt olemaan avuksi, ihmisistä joita ei ole kyennyt auttamaan. Vanha työnohjaajani sanoikin kerran asian, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni:

Pitää tietää, milloin on sillä alueella jolla voi olla hyödyksi.

Tämä yksinkertainen toteamus vaikutti minuun ilmestyksen tavoin. On siis niin, että jokaisella työntekijällä on alue jolla voi olla hyödyksi, mutta myös alue jolla ei ole? Ja mistä sen sitten tietää, kummalla alueella on?

Muistan vieläkin, että ensimmäinen reaktioni oli säikähdys. Ammatillisella kykenevyydellä on siis rajat? Vaikka miten opiskelisin ja ponnistelisin, aina tulee olemaan tilanteita ja ihmisiä joiden kanssa olen avuton ja osaamaton, kykenemätön ymmärtämään asian ydintä ja kohtaamaan toisen tunteita.

Toisaalta samaan aikaan tiesin, että aina on ollut ihmisiä ja ihmisryhmiä, joiden kanssa työ sujuu hyvin. Mutta onko sopivaa valikoida, suunnata, hankkiutua sellaiseen työhön ja sellaisiin kontakteihin jotka ovat itselle miellyttäviä? Eikö pitäisi palvella kaikkia? Kuka niitä hankalia asiakkaita sitten palvelee ellen minä?

Vaikka tiedän että moni tekee työtä puitteissa, joissa asiakkaitaan ei juuri voi valita, olen alkanut pitää tällaista ajattelua aika hämäränä, epäselvänä ja viime kädessä epärehellisenä. Kun yrittää olla kaikille jotain, voi käydä niin ettei koskaan edes hahmota missä se oma paras potentiaali on, mitä asiakasryhmiä parhaiten pystyisi palvelemaan, ja millä tavalla. Rehellinen itsekkyys ja itsensä kuunteleminen voi pidemmällä tähtäimellä olla parempi kuin epärehellinen epäitsekkyys, miellyttäminen ja mukautuminen.

Niinpä arvioinkin nykyään asiakastyön kokonaismielekkyyttä suurinpiirtein seuraavilla kriteereillä.

1. Onko vuorovaikutus helppoa ja luontevaa? Löytyykö sellainen yhteisymmärrys ja kohtaamisen taso, että vaikeatkin asiat saadaan melko nopeasti selvitettyä?

2. Tuntuuko asiakkaan tilanne mahdolliselta hahmottaa? Syntyyko kohtuullisessa ajassa tunne, että ymmärtää mistä asiakkaan tilanteessa on kysymys?

3. Hyötyykö asiakas? Jos hän hyötyy, niin ensimmäiset oivallukset syntyvät usein jo ensimmäisellä tapaamisella – niistä kuulee sitten toisella käynnillä.

4. Onko oma olo on ennemmin voimaantuva kuin kuormittuva? Onko asiakkaan lähdettyä energinen olo ja pää täynnä uusia ideoita. Vai tuntuuko kivireeltä heti alkuun?

5. Tekeekö työtä mielellään? Sisältyykö siihen eteenpäin menemisen, oikeassa paikassa olemisen ja myös henkilökohtaisen täyttymyksen tunteita? Onko työ niin kivaa, ettei sitä millään luovuttaisi käsistään jonkun muun tehtäväksi?

Eräs alaa vaihtanut kirjansidonnan opettaja totesi kerran töistä puhuttaessa ykskantaan: ”Jos se ei ole kivaa niin ei siinä ole mitään järkeä”. Oliko tässä syvempi viisaus kuin mitä äkkiä tulisi ajatelleeksi? Ja sellaista selkeyttä, jonka me auttamisammattilaiset usein hieman sotkuisessa syyllisyyden- ja velvollisuudentunnossamme hukkaamme.