IM000615

 

Jatkuvasti törmää uudelleen siihen, miten ihminen ei pärjää irrallaan. Ihminen ei tosiaankaan ole saari, eikä ole tai pysy olemassa ilman yhteyden kokemusta. Tässä vääjäämättömyydessä on jotain suorastaan hurjaa. Ollaan tekemisissä luonnonvoiman kanssa.

Mutta onko meidän kaikkien yhteyden kaipuu samanlaista? Millaisia eroja siinä on? Ja olemmeko me ammattilaisina tarpeeksi herkkiä sille, miten eri ihmisten yhteydenkaipuu rakentuu, vai tarjoammeko yhtä kokoa kaikille, jonkinlaista standardikäsitystä siitä mikä ihmiselle tekee hyvää. Tai pitäisi tehdä.

Esimerkkinä ryhmämuotoinen kuntoutus. Taustalla voi olla pitkällekin mietittyjä ajatuksia vertaistuen mahdollisuudesta ja ryhmän hyödyntämisestä asioitten pohtimisessa. Mutta joukossa on todennäköisesti aina kuntoutujia, joiden yhteisyyden ja yhteyden tarpeeseen ryhmässä oleminen ei vastaa. Kaikesta hyvästä tarkoituksesta huolimatta osalle kuntoutuskokemuksesta tulee ennemminkin näännyttävä, ja siitä pitää toipua viikkojenkin ajan.

Tai koulutus. En varmaan vieläkään ole kokonaan toipunut maisteriopintojen aikaisesta painajaismaisesta sensitivity trainingista. Nyt kun saan itse päättää, niin sanon vain: ei koskaan enää.

Olin itsekin vuosikausia sitä mieltä että jotain täytyy olla vialla ihmisissä jotka eivät vain kestä ihmisjoukoissa ja ryhmissä olemista, tai ylipäätään jaksa vuorovaikutusta määräänsä enempää. Nielaisin siis itsekin sen oletuksen että sosiaalisuus ja vuorovaikutus on hyvä, omiin oloihinsa vetäytyminen ja tarve miettiä asioita itsekseen ei niin hyvä – tai ainakin jotakin sellaista josta olisi hyvä kasvaa ulos.

Kesti tosi kauan ennen kuin ymmärsin, ettei siitä tarvitse eikä voikaan kasvaa ulos.

Diane Ackerman sanoi näin:

So often loneliness comes from being out of touch with parts of oneself. We go searching for those parts in other people, but there’s a difference between feeling separate from others and separate from oneself.

On siis oleellista ymmärtää, mikä omassa itsessä on piilossa, saavuttamattomissa, kiellettyä tai liian ristiriitaista hyväksyttäväksi. Yhteyden saavuttaminen näihin itsen osiin puolestaan tekee terveet ihmissuhteet mahdollisiksi – kun tietää kuka on ja mitä kaikkea itseen mahtuu, on tukevalla pohjalla suhteissaan muihin.

Terapiassa yhteyttä itseen pyritään usein rakentamaan toisen kanssa koetun yhteyden kautta. Ajatellaan että yhteys toiseen on se paikka jossa oleelliset muutokset tapahtuvat. Olen kuitenkin alkanut ihmetellä, onko toisen kanssa koettu vuorovaikutus ollenkaan kaikille ainoa, paras tai sopivin väylä itsensä kohtaamiseen ja kokemiseen. Me emme ole kaikki yhtä voimakkaasti vuorovaikutukseen virittyneitä. Joillekin samassa huoneessa terapeutin kanssa kahdestaan vietetty aika voi olla piinaavan liiallista. Toisille sisäinen, oman itsen kanssa käyty dialogi on niin tärkeää, että toinen ihminen tuntuu vain häiritsevältä.

Eikä tämän tarvitse olla itsessään ongelmallista ollenkaan. Kaikki vuorovaikutuksen kaihtaminen ja säätelytarve ei ole psykopatologiaa tai varhaiskehityksen puutteista johtuvaa vuorovaikutusvalmiuksien heikkoutta. Joiltain – ja ehkä merkittäviltäkin – osin me ihmiset vain kerta kaikkiaan olemme erilaisia.

Nykyisin ajattelen, että meidän tosiaankin pitää ammattilaisina kehittää herkkyyttämme myös eroille vuorovaikutuksen tarpeissa ja kehittää repertuaariamme siihen suuntaan, että voimme olla avuksi myös niille asiakkaillemme joille keskusteluterapia ei erityisen hyvin istu. Esimerkiksi moni, joka ei pidä puhumisesta, kirjoittaa sitäkin mieluummin. Yhteydentarve toiseenkaan ei ole minnekään kadonnut, vaikka ilmaisuväylä on erilainen.

Terapeuttia, ammattilaista, ylipäätään toista ihmistä tarvitaan siihen, että polun pää avautuu, asiakas saa tarvitsemansa välineet ja oppii työskentelemään omien asioittensa kanssa. Mutta sen jälkeen toisen tarvitseekin ehkä vain astua hienotunteisesti syrjään ja olla käytettävissä silloin kun tarve on.

Aivan erityisesti meidän pitää lakata arvottamasta erilaisia sosiaalisuuden ja itsesäätelytarpeiden muotoja. Viime kädessä tavoitteena kun kuitenkin on, että asiakas pääsee elämään itsensä näköistä, itselleen parasta elämää.